3.2.1999

B:n ja C:n kanne Porvoon käräjäoikeudessa

B ja C kertoivat, että he olivat 15.2.1991 allekirjoitetulla kauppakirjalla ostaneet X:ltä määräalan tilasta Turas, RN:o 9:102, Sipoon kunnan Paippisten kylässä 150 000 markalla. Kaupanvahvistajana oli ollut nimismies A, joka oli myös toiminut nimismiespiirissä ulosottomiehenä.

Emätilaan oli kohdistunut kaksi ulosmittausta. Kaupanvahvistaja oli tietoisena ulosmittauksista vahvistanut kaupan, vaikka kaupan teolle ei ollut ulosmittausvelkojien suostumusta. Kaupanvahvistajana A oli laiminlyönyt antaa ohjeet kiinnityksen hakemiseksi määräalan erottamisoikeuden vakuudeksi.

B ja C eivät olleet ohjeiden puuttuessa ymmärtäneet heti ryhtyä toimenpiteisiin kiinnitysten hankkimiseksi määräalan erottamista varten. Sipoon piirin nimismies oli 23.10.1991 - 17.6.1992 kohdistanut emätilaan vielä viisi ulosmittausta.

B ja C olivat lohkotuttaneet tilan ja jättäneet huhtikuussa 1993 hakemuksen lainhuudon saamiseksi, joka oli rauennut, koska edellä mainitut ulosmittaukset olivat kohdistuneet emätilaan ja siitä lohkottuun määräalaan.

Porvoon kihlakunnanoikeus oli B:n ja C:n kanteesta 13.9.1993 antanut yksipuolisen tuomion, jolla kauppa oli todettu puretuksi ja X velvoitettu suorittamaan B:lle ja C:lle 150 000 markkaa sekä kuluja korkoineen. Yksipuolisen tuomion täytäntöönpanossa oli X todettu varattomaksi. Kiinteistöä rasittaneet 455 000 markan kiinnitykset huomioon ottaen ulosmittaus ei pakkohuutokaupan myötä olisi tuottanut B:lle ja C:lle mitään.

B ja C olivat kärsineet vahinkoa kaupanvahvistajan laittomasta menettelystä sekä ohjeiden antamisen laiminlyönnistä. Kaupanvahvistaja oli tahallaan tai törkeää varomattomuuttaan antanut B:lle ja C:lle virheellistä tietoa kaupan tekemisestä ja sen turvallisuudesta ostajille. Kun A oli todennut B:n ja X:n kanssa kaksi päivää ennen kaupantekoa tapahtuneessa neuvottelussa, ettei esteitä kaupanteolle ollut, A oli sopimusoikeudellisesti vastuussa antamistaan neuvoista.

Näillä perusteilla B ja C vaativat A:n ja valtion velvoittamista suorittamaan heille takaisinsaamatta jäänyt kauppahinta 150 000 markkaa, rahoituskuluja, lainan leimaveroa, rasitustodistuksen lunastusmaksua sekä lohkomiskuluja, kaikki määrät korkoineen.

Vastaukset

A ja valtio kiistivät kanteen ja vaativat sen hylkäämistä.

A myönsi kaupanvahvistamisen ja totesi olevan mahdollista, ettei kaupantekotilaisuudessa ollut annettu B:lle ja C:lle ohjeita, miten menetellä kiinnityksen hakemiseksi määräalan erottamisoikeuden vakuudeksi. Tämä ei ollut syy-yhteydessä vahinkoon, koska kiinnitystä ei olisi voitu vahvistaa emätilan ulosmittauksen vuoksi. A kiisti, että hän olisi tiennyt tilan olleen ulosmitattu ja että hän olisi neuvonut B:tä ja C:tä.

Valtio katsoi kaupanvahvistajan toimineen asianmukaisesti. Kun B ja C tietoisina myyjän vallintaoikeuden rajoituksista olivat hyväksyneet kauppakirjaan ehdon, että kaupan kohde myytiin vapaana rasituksista, he olivat myötävaikuttaneet vahinkoon.

Käräjäoikeuden tuomio 11.9.1996

Käräjäoikeus katsoi tuomiossa mainituilla perusteilla jääneen selvittämättä, että A vahvistaessaan kauppakirjan olisi ollut tietoinen ulosmittauksista. Edelleen käräjäoikeus katsoi, ettei ollut syntynyt sellaista suhdetta, jonka nojalla A olisi sopimusoikeudellisesti vastuussa antamistaan neuvoista ja tämän takia korvausvelvollinen. Neuvonnasta käräjäoikeus lausui lisäksi seuraavaa.

B ja X olivat kertoneet, että he olivat käyneet kysymässä neuvoja A:lta ja luottaen näihin neuvoihin sittemmin solmineet kiinteistönkaupan. A kuultuna ei ollut muistanut sitä ja oli joka tapauksessa kiistänyt sen, koska hän ei olisi antanut sellaisia neuvoja sen vuoksi, että ulosmittausvelkojien suostumus puuttui.

Harkitessaan tätä asiaa käräjäoikeus antoi arvoa todistajana kuullun avustavan ulosottomiehen kertomukselle, jonka mukaan vuodessa tehtiin muutama kauppa, joissa kiinteä omaisuus oli ulosmitattu. Kaupan edellytyksenä kuitenkin oli, että ulosmittaus peruutettiin ja rahat maksettiin ulosottomiehelle, joka tilitti ne velkojille. Tässä tapauksessa ei ollut väitettykään, että olisi edes ollut puhetta siitä, että kauppahinta maksettaisiin ulosottomiehelle. Tämän vuoksi käräjäoikeuden mielestä ei tuntunut uskottavalta, että A olisi antanut kerrotunsisältöisiä neuvoja.

Kaupanvahvistaja-asetuksen 4 §:n 1 momentin mukaan kaupanvahvistajan oli todistettuaan luovutuskirjan oikeaksi annettava sille, jolla oli oikeus saada kiinnitys määräalan erottamisoikeuden vakuudeksi, oikeusministeriön vahvistamat ohjeet kiinnityksen hakemista varten.

Turas niminen tila, josta kaupan kohteena ollut määräala oli myyty, oli ulosmitattu ensimmäisen kerran 7.12.1989. Seuraava ulosmittaus oli tapahtunut 7.11.1990. Tila oli tämän jälkeen ollut ulosmitattuna siihen saakka, kunnes se myytiin pakkohuutokaupassa. Näin ollen siihen ei olisi voitu vahvistaa kiinnitystä.

Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi, että kaupanvahvistajana toimiessaan A ei ollut aiheuttanut vahinkoa ostajille laiminlyömällä antaa heille ohjeita, koska määräalan erottamisoikeuden kiinnitystä ei kuitenkaan olisi voitu vahvistaa.

Kaupanvahvistajan asia oli tutkia luovutuskirjan oikeellisuus kaupanvahvistaja-asetuksen 3 §:ssä mainitulla tavalla. Kaupanvahvistaja ei tutkinut luovutuksen perustana olevaa aineellista puolta eikä hän myöskään vastannut siitä.

Kysymyksessä olevassa kiinteistönkaupassa A oli toiminut kaupanvahvistajana virka-asemansa perusteella ja hän oli Sipoossa ulosottomiehenä virka-asemansa perusteella. Käräjäoikeus katsoi, ettei ollut esitetty näyttöä siitä, että A olisi ollut tietoinen ulosmittauksista, ja koska hänen ei myöskään virka-asemansa puolesta välttämättä ollut tarvinnut olla tietoinen niistä, käräjäoikeus katsoi, ettei hän ollut tietoisesti vahvistanut ulosmitatun kiinteistön kauppaa. Näin ollen hän ei myöskään ollut aiheuttanut vahinkoa kantajille kaupanvahvistajan ominaisuudessa.

Käsitellessään kantajien mahdollista myötävaikuttamista vahinkoon, käräjäoikeus totesi seuraavaa.

Esisopimus määräalan kaupasta oli tehty 12.7.1989. Tämän yhteydessä oli maksettu käteisellä 20 000 markkaa. Lopullinen kauppakirja oli allekirjoitettu 15.2.1991. Kummassakin asiakirjassa oli ehto, jonka mukaan kaupan kohde myytiin vapaana kaikista rasituksista.

Kantatilaan oli vahvistettu velkakiinnityksiä seuraavasti: 20.8.1981 55 000 markkaa ja 7.2.1989 400 000 markkaa. Kantaja C, ammatiltaan pankkitoimihenkilö, oli oikeudessa kuultuna kertonut, että hän oli laatinut kauppakirjan kirjoittaen sen jonkin mallin mukaan. Neuvoja hän oli kysynyt työpaikallaan pankissa.

Asiassa oli kiistatta käynyt ilmi, että kaupan osapuolilla oli ollut kantatilaa koskeva rasitustodistus hallussaan ennen lopullista kauppaa. Näin ollen kantajat olivat myöskin olleet tietoisia ulosmittauksista ja velkakiinnityksistä. Maksamalla kauppahinnan määräalan myyjälle tietoisina näistä ostajat olivat ottaneet tietoisen riskin ja myötävaikuttaneet vahinkoon.

Näillä ja muutoin tuomiosta ilmenevillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, ettei kannetta ollut miltään osin näytetty toteen. Tämän vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 3.12.1997

B ja C valittivat hovioikeuteen ja toistivat kanteensa.

Hovioikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn ja lausui, että B ja C ostajina sekä X ja Y myyjinä olivat 12.7.1989 päivätyssä määräalan kauppaa koskeneessa esisopimuksessa sopineet, että B ja C ostavat X:ltä ja Y:ltä 5 000 neliömetrin määräalan näiden omistamasta Turas nimisestä tilasta RN:o 9:102 Sipoon kunnan Paippisten kylässä muun ohessa ehdoin, että sopimuksentekotilaisuudessa suoritettiin käsirahana 20 000 markkaa ja loppuosa 150 000 markan kauppahinnasta tuli maksaa, kun lopullinen kauppakirja allekirjoitettiin. Lopullinen kauppa oli sovittu tehtäväksi sen jälkeen, kun ostajille oli myönnetty rakentamista varten poikkeuslupa.

Ympäristöministeriön myönnettyä 19.11.1990 B:lle ja C:lle rakennusluvan, B ja X olivat ryhtyneet toimenpiteisiin lopullisen kaupan tekemiseksi. Kantatilaan oli vahvistettu kiinnityksiä ja kiinnitysvelkakirjat olivat olleet Kansallis-Osake-Pankilla X:n velkojen vakuutena. X oli 12.2.1991 hankkinut pankin sitoumuksen siitä, että kantatilaa rasittaneet kiinnitykset saatiin määräalan osalta kuolettaa. X ja Y olivat sitten 15.2.1991 allekirjoitetulla lopullisella kauppakirjalla myyneet määräalan B:lle ja C:lle 150 000 markan hinnasta, josta aiemmin oli suoritettu 20 000 markkaa ja josta kauppakirjan allekirjoituksin kuitattiin maksetuksi 130 000 markkaa. Kauppakirjan ehtojen mukaan omistusoikeus määräalaan siirtyi heti ja määräala myytiin kaikista rasituksista vapaana. Kaupan vahvisti Sipoon nimismies A. Määräalasta oli 10.8.1992 muodostettu B:lle ja C:lle Tammela niminen tila RN:o 9:129.

A ei kauppaa vahvistaessaan ollut antanut B:lle ja C:lle tuolloin voimassa olleen kaupanvahvistaja-asetuksen 4 §:ssä tarkoitettuja oikeusministeriön vahvistamia ohjeita kiinnityksen hakemiseksi määräalan erottamisoikeuden vakuudeksi. B ja C eivät olleet hakeneet kiinnitystä määräalan erottamisoikeuden vakuudeksi. Kantatila oli ulosmitattu X:n veloista ennen kauppaa 7.12.1989 ja 7.11.1990 yhteensä 197 228 markan veloista korkoineen ja kuluineen. Kaupan jälkeen kantatila oli ulosmitattu vielä useaan kertaan X:n veloista ennen määräalan erottamista. Ulosmittausten vuoksi B ja C eivät olleet voineet saada lainhuutoa tilaansa. Porvoon kihlakunnanoikeus oli päätöksellään 13.9.1993 purkanut B:n ja C:n ja X:n ja Y:n välisen kaupan ja velvoittanut X:n palauttamaan B:lle ja C:lle kauppahinnan korkoineen sekä korvaamaan heille kiinteistönkaupan aiheuttamia kuluja. X oli ulosmittauksessa osoittautunut varattomaksi.

B asianosaisena ja X todistajana olivat kumpikin hovioikeudessa kertoneet, että hankittuaan pankilta sitoumuksen siitä, että kantatilan kiinnitykset saatiin kuolettaa määräalan osalta, he olivat menneet Sipoon ulosottomiehen, nimismies A:n luokse selvittämään, estikö ulosmittaus kaupan tekemisen. A oli muutaman päivän kuluttua ottanut B:n ja X:n vastaan virkahuoneessaan. He olivat kysyneet nimismieheltä, voiko kaupan tehdä, vaikka tila oli ulosmitattu. A oli katsonut heillä mukanaan olleen rasitustodistuksen ja pyytänyt todistajanakin kuullun avustavan ulosottomiehen Q:n huoneeseen. Q oli tuonut A:lle kansion, jossa B:n ja X:n käsityksen mukaan oli ollut kantatilaa koskevien ulosmittausten asiakirjat. A oli asiakirjat tutkittuaan todennut, että kantatilaan jäi riittävästi ulosmitattavaa ja ilmoittanut, että B ja C sekä X ja Y voivat kaupan tehdä. Sen jälkeen oli sovittu kaupanvahvistamisen ajankohdasta. Kaupantekotilaisuudessa ei ulosmittauksesta ollut enää puhetta.

C oli hovioikeudessa asianosaisena kuultuna kertonut varmaksi sen, että B ja X olivat käyneet A:n luona ennen kauppaa. B oli kertonut heidän saaneen nimismieheltä neuvon, että kauppa voitiin tehdä ulosmittauksesta huolimatta. Kaupassa ei ollut ollut muita ongelmia kuin ulosmittaus.

A oli hovioikeudessa asianosaisena kertonut, että hän ei muistanut olleensa B:n ja X:n kertomassa tilaisuudessa ennen kaupanvahvistamista. A oli katsonut, että ulosmittaus ei ollut kaupan este. A:n mukaan, jos ulosmitatusta kiinteistöstä tehdään kauppa, kauppahinta otettiin ulosottomiehen haltuun ja ulosmittaus peruutettiin.

Todistaja Q oli muistellut, että hän olisi tavannut B:n ja X:n ennen kaupantekopäivää. Hän ei kuitenkaan ollut muistanut näiden kertomaa tilaisuutta, jossa hänet olisi kutsuttu X:n tilan ulosmittauspapereiden kanssa nimismiehen huoneeseen.

Hovioikeus totesi, että B:n ja X:n kertomukset A:n luona käymisestä ja siellä tapahtuneesta olivat olennaisilta osiltaan yhdenmukaiset. C:n kertomus tuki myös vahvasti heidän kertomuksiaan. Kertomuksista ilmenevä menettely oli ollut johdonmukaista ja luontevaa tilanteessa, jossa kaupan kohteeksi aiottu kiinteistö oli ulosmitattu. Asiassa ei myöskään ollut ilmennyt seikkoja, joiden perusteella olisi ollut aihetta epäillä, että he olivat käyneet A:n luona jonkin muun syyn vuoksi. Uskottavaa ei myöskään ollut, että he olisivat tehneet kaupan, jos A ulosottomiehenä ja nimismiehenä olisi ilmoittanut, ettei kauppaa voi tehdä. Näissä olosuhteissa hovioikeus piti B:n ja X:n edellä selostettuja kertomuksia uskottavina siitä huolimatta, että A ja Q eivät tilaisuutta muistaneet.

A oli antanut neuvon nimismiehenä, jossa virassa hän oli ollut myös ulosottomies ja kaupanvahvistaja. Hovioikeus katsoi, että A:n olisi nimismiehenä ainakin pitänyt kiinnittää B:n huomiota siihen, että B ja C eivät voineet saada lainhuutoa määräalasta muodostettavaan tilaan ennenkuin ulosmittaukset sen osalta oli peruutettu ja että jos ulosmittauksia ei peruutettaisi, B ja C voivat menettää tilansa X:n velkoihin. A:n menettely oli aiheuttanut vahinkoa B:lle ja C:lle, kun he A:n neuvosta olivat tehneet kaupan ja maksaneet loppukauppahinnan, mutta eivät ulosmittausten vuoksi olleet voineet saada lainhuutoa ja kiinteistöä käyttöönsä rasitteista vapaana. A ja valtio olivat vahingonkorvauslain 3 ja 6 luvun säännösten mukaisesti velvolliset korvaamaan B:lle ja C:lle aiheutuneen vahingon.

Kun B ja C jo esisopimusta tehtäessä olivat maksaneet 20 000 markkaa kauppahinnasta, heille A:n neuvosta kauppahinnan menetyksenä aiheutunut vahinko oli 130 000 markkaa.

Tämän vuoksi ja hyläten muut vaatimukset tuomiossa ilmenevillä perusteilla hovioikeus velvoitti A:n ja valtion suorittamaan B:lle ja C:lle yhteisesti korvaukseksi menetetystä kauppahinnasta 130 000 markkaa ja rasitustodistus- ja lohkomiskuluista 1 180 markkaa, kaikki määrät 16 prosentin korkoineen 19.6.1994 lukien, A kuitenkin vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:n perusteella vain se määrä, jota ei voitu saada vahingosta saman lain 3 luvun 2 §:n mukaan vastuussa olevalta valtiolta.

Perustelut

Kanteellaan B ja C ovat hakeneet A:lta ja valtiolta korvausta vahingosta, joka oli koitunut heille X:n kanssa tehdystä myöhemmin puretusta määräalan kaupasta. Kanteen mukaan vahingon syntymiseen oli vaikuttanut A:n Sipoon piirin nimismiehenä B:lle ja X:lle ennen kauppaa antamat neuvot ja A:n tietoisuus emäkiinteistön ulosmittaamisesta. Asian ratkaisulle on siten keskeistä se, mitä neuvoja A oli antanut ja mitä hän oli ulosmittauksista tiennyt.

B on Korkeimmassa oikeudessa asianosaisena todistelutarkoituksessa kuultuna toistanut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa esittämänsä kertomuksen, jonka mukaan A oli virkahuoneessaan muutama päivä ennen kauppaa ilmoittanut hänelle ja X:lle, että emäkiinteistöön kohdistuvista ulosmittauksista huolimatta määräala voitiin myydä, koska ulosmitattavaa riittäisi. Todistajana kuultuna X on kertonut samoin. X:n mukaan nimismies oli päätynyt tähän saatuaan B:ltä ja X:ltä tiedon, että rakennukset eivät kuuluneet kauppaan ja että myytävä alue oli pelkkä tyhjä tontti. Sekä B että X ovat kertoneet A:n samassa tilaisuudessa tutustuneen nimismiehen toimistossa olleisiin emäkiinteistöä koskeviin ulosmittausasiakirjoihin. C on kertonut B:n saaneen tapaamisessa sen käsityksen, että kauppa voitaisiin tehdä ulosmittauksista huolimatta.

Asianosaisena todistelutarkoituksessa kuultu A ja todistajana kuultu avustava ulosottomies Q ovat ilmoittaneet, etteivät he muista B:n ja X:n kuvaamaa tapaamista. A on kertonut, ettei hän ollut antanut sellaisia neuvoja kuin B ja X ovat esittäneet.

Asiassa on Korkeimman oikeuden mielestä esitetty riittävä näyttö siitä, että A sekä B ja X ovat tavanneet ennen kauppaa ja että siinä yhteydessä on käsitelty kysymyksessä olevaa määräalan kauppaa. Keskustelun tarkkaa kulkua ei ole pystytty selvittämään. Korkein oikeus pitää kuitenkin näytettynä, että B:llä on keskustelun jälkeen ollut sellainen mielikuva, että määräala voitiin ulosmittauksen estämättä myydä.

Asiassa on todistaja Q:n lausunnoilla näytetty, että Sipoon nimismiespiirissä suostuttiin vahvistamaan ulosmitatun kiinteistön kauppa, jos ulosmittausvelkojat olivat antaneet kirjallisen suostumuksensa siihen. Toinen tapa ulosmitatun kiinteistön myymiseksi oli Q:n mukaan se, että avustava ulosottomies laski ulosmittausvelkojen suorittamiseksi tarvittavan rahamäärän ja kaupantekotilaisuudessa otti kauppahinnasta kuittia vastaan tämän summan haltuunsa, jolloin ulosmittaus peruutettiin. A ja Q ovat kertoneet, että tällaisia tapauksia oli vuodessa useampia. A:n mukaan vuosittain tulee kymmenen - kaksikymmentä ulosmitatun kiinteistön myyntiä koskevaa tiedustelua, joihin vastataan nimismiespiirin yllä selostetun käytännön mukaisesti.

Jutussa ei ole osoitettu sanotusta käytännöstä milloinkaan poiketun. Asiassa ei myöskään ole tullut esille sellaista, minkä vuoksi nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa olisi ollut syytä menetellä vastoin selostettua käytäntöä. Kauppahinta, joka ei kattanut edes ulosmittaussaatavien määrää, luovutettiin myyjälle kaupantekotilaisuudessa nimismiehen läsnä ollessa. B ja X eivät ole kertoneet puhutun siitä, ettei kauppahintaa kokonaisuudessaan annettaisi myyjälle tai että vaadittaisiin ulosmittausvelkojien suostumus.

A on nyt kysymyksessä olevan kaupan ajankohtana ollut kokenut ulosottomies, joka toimi virkavastuulla. Hän on kertonut, että hän olisi ilman muuta kieltäytynyt vahvistamasta kauppaa, jos hän olisi tiennyt ulosmittauksesta.

Korkein oikeus toteaa, että sekä ulosmittaus että kaupan kohde olivat tässä tapauksessa yksiselitteisiä. A:lla ei ole ollut asiassa harkinnanvaraa. Hän olisi rikkonut virkavelvollisuuttaan, jos hän olisi vahvistanut kaupan tietoisena ulosmittauksista. Huomioon ottaen rikoslain 16 luvun 17 ja 18 §:n, ulosottolain 4 luvun 30 §:n 2 momentin ja 7 luvun 3 §:n 2 momentin säännökset, sellaisina kuin ne olivat voimassa kaupantekohetkellä, kieltäytyminen vahvistamasta kauppaa olisi ollut A:lle luonnollinen ja ainoa asianmukainen sekä nimismiespiirissä noudatetun käytännön mukainen vaihtoehto.

Lukuun ottamatta B:n ja X:n kertomuksia, asiassa ei ole näyttöä siitä, että A olisi ollut tietoinen ulosmittauksista. Itse ulosmittaukset oli suorittanut avustava ulosottomies Q. Asiassa ei ole edes väitetty, että tässä kaupassa olisi ollut muista kaupoista poikkeavia erityisiä syitä hyväksyä ulosmitatun kiinteistön myynti. Kysymyksessä oli rutiininomainen kauppa, jonka osapuolet olivat A:lle vieraita.

Arvioitaessa B:n ja X:n kertomusten näyttöarvoa Korkein oikeus toteaa heidän molempien ilmoittaneen, etteivät he kaupanteon aikoina ymmärtäneet paljoa kiinteistöjen vakuusjärjestelyistä ja ulosotosta. B ja X eivät myöskään ole pystyneet määrittelemään A:n kanssa ennen kauppaa käydyn keskustelun tarkkaa ajankohtaa eivätkä liioin muistamaan kaikkia tapaamiseen liittyneitä yksityiskohtia. B:n kertomus sitä koskevista havainnoistaan, kuka hänen, X:n ja A:n tapaamisessa oli tuonut ulosmittausasiakirjat nimismiehelle on vaihdellut verrattaessa hänen alemmissa oikeuksissa kertomaansa hänen Korkeimmassa oikeudessa lausumaansa. Neuvo, jonka B ja X ovat ilmoittaneet saaneensa vastaukseksi tiedusteluihinsa A:lta, kuvastaa näkemystä, joka on ulosmittaukseen perehtyneelle henkilölle vieras. Neuvon antaminen olisi käytännössä tarkoittanut, että A olisi suostunut tietoisesti, paitsi loukkaamaan ulosottovelkojien oikeuksia, myös asettamaan ostajat täysin turvattomaan oikeudelliseen asemaan. Tämä olisi vielä tapahtunut ilmoittamatta ostajille menettelyn poikkeuksellisuudesta, kysymättä sen syitä ja keskustelematta järjestelyyn liittyneistä ilmeisistä vaaroista, joiden luonteenomainen seuraus B:n ja C:n kärsimä vahinko on.

Edellä selostettuun nähden on mahdollista, että B ja X, käydessään nimismiehen toimistossa, joko ovat esittäneet asiansa siten, että heidän kysymyksensä on käsitetty väärin tai he ovat ymmärtäneet saamansa vastauksen tavalla, jota ei ole tarkoitettu. Korkein oikeus pitää todennäköisenä, että B:n ja C:n käsitys A:n antamista neuvoista perustuu tällaiseen erehdykseen.

Edellä todetun perusteella Korkein oikeus pitää epätodennäköisenä ja siten näyttämättömänä, että A olisi antanut B:lle ja X:lle heidän ilmoittamansa sisältöisiä neuvoja ja että A olisi tiennyt ulosmittauksista.

C ja B ovat kanteessaan esittäneet, että A myös laiminlyömällä antaa heille kaupan hetkellä voimassa olleen kaupanvahvistaja-asetuksen 4 §:n 1 momentissa (884/1988) tarkoitetut ohjeet oli aiheuttanut heille kanteessa mainitun vahingon. A on tunnustanut jättäneensä ohjeet antamatta mutta kiistänyt, että tästä olisi aiheutunut B:lle ja C:lle vahinkoa.

Korkein oikeus toteaa, että ulosmitattuun emätilaan ei olisi voitu vahvistaa ohjeissa tarkoitettua kiinnitystä. Kiinnityksen tuottamaa suojaa myöhemmiltä ulosmittauksilta ja kiinnityksiltä ei siten olisi enää saatu. Vaikka B ja C olisivat, siinä tapauksessa, että ohjeet olisi heille annettu, hakeneet kiinnitystä erottamisoikeutensa vakuudeksi ja sen seurauksena huomanneet heikon oikeudellisen asemansa, tämä olisi tapahtunut vasta sen jälkeen, kun kauppahinta oli kokonaisuudessaan suoritettu. Näin ollen vahingonkorvausvelvollisuuden edellyttämää syy-yhteyttä A:n laiminlyönnin ja B:tä ja C:tä kohdanneen vahingon välillä ei ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia jää pääasian osalta käräjäoikeuden tuomion varaan.